Kirkkotaide syntyi jo varhain kristinuskon piirissä lähinnä Välimeren itäisen alueen vanhan taiteen pohjalle. Sillä on liittymäkohtansa niin Anatolian (Turkin) kuin Egyptinkin taiteeseen ja luonnollisesti vahvana perustana on kreikkalainen ja roomalainen taide. Vanhin kristillinen taide on säilynyt katakombeissa, joihin kristityt hautasivat vainajansa ja joita pidettiin vainojen aikana kokoontumispaikkoina ja myös jumalanpalvelusten pitopaikkoina. Vainojen kausi kesti noin vuodesta 50 300-luvulle. Kun kristinusko alkoi tulla hyväksytyksi ja suosituksi vainojen jälkeen - suosituimmuusasema myönnettiin v. 323 - ja Rooman valtionuskonnoksi kristinusko tuli v. 380, kirkko tuli näkyvästi esiin.
Rooman valtakunnan hajotessa valtiollinen painopiste siirtyi Bysanttiin, Konstantinopoliin, josta tuli Rooman lisäksi kirkkokulttuurin keskus. Vanha kirkkotaide näyttää olleen pitkälti samankaltaista, mutta on luonnollista, että välimatka ja kulttuuritausta loivat eroja. Esimerkiksi Pohjois-Italiassa sijaitsevien Ravennan San Vitale ja San Apollinare Nuovo -kirkkojen 500-luvulta peräisin olevia mosaiikkeja pidetään kristillisen taiteen yhteisinä aarteina.
Osittain maallisten valtakiistojen ja osittain kirkon sisäisten oppiriitojen vaikutuksesta yhtenäinen kirkko jakautui kahtia v.1054. Jo sitä ennen oli itäisessä kirkossa käyty ikonoklasmin nimellä tunnettu kuvariita. Se alkoi 700-luvun alussa ja päättyi lopullisesti v. 842. Ikonoklasmi (kreik. ikonoklastís "kuvansärkijä") oli osittain Vanhan testamentin kuvakieltoon palautuva ja osittain islamin vaikutuksesta syntynyt liike, joka kielsi kuvien sakraalikäytön. Ikonoklastit onnistuivat tuhoamaan suurimman osan Bysantin kirkkotaiteesta. Bysanttilainen mosaiikkitaide säilyi parhaiten Venetsian, Ravennan ja Sisilian kirkoissa, joihin ikonoklastit eivät päässeet käsiksi. Ikonoklasmin jälkeen kuvataide elpyi nopeasti myös idän kirkossa. Idän kirkkotaiteelle on tyypillistä tietynlainen pysähtyneisyys: se on taidetta, jonka ensisijainen funktio on olla sakraalia ja vasta sen jälkeen tulee taiteilijan osuus. Kuvan ja sanan tulee olla yhteneväisiä, kuvassa ei saa olla mitään, mitä sanassa ei ole, koska sana on primaari, mitään ei saa myöskään jättää pois.
Läntinen kirkko säästyi kuvakiistoilta. Sen piirissä kirkkotaide ja maallinen taide noudattelevat samoja linjoja ja tyylikausia. Tosin bysanttilaisen taiteen vaikutus näkyy sielläkin 1200-luvulle asti, Venetsiassa jopa 1400-luvulle. Gotiikan taiteessa Neitsyt Maria on hyvin samanlainen kuin traditionaaleissa ikoneissa. Renessanssin aikana kirkkotaide alkoi vapautua sitovasta kuvaustavasta, myös sakraalitaiteessa esim. puvut olivat selvästi aikakauden vaatteita, eivätkä ajattoman "raamatullisia". Kalkkimaalauksen Maria ja Joosef katselevat palvoen Jeesus-lasta sonnustautuneina aikansa vallasväen vaateparteen kuten Rauman Pyhän Ristin kirkossa (v. 1510).
Suurin murros lännessä tapahtui uskonpuhdistusta seuranneena aikana. Protestanttisissa kirkoissa alettiin luopua kuvista, erityisesti kalvinistit luopuivat niistä. Uskonpuhdistuksen jälkeen tehtiin Suomessakin vielä kuvakirkkoja, joita Pohjois-Suomessa on Kempeleessä, Haukiputaalla, Paltaniemessä ja Torniossa. Hailuodon vanhan, palossa tuhoutuneen kirkon samoin kuin Keminmaan vanhan kivikirkon seinämaalaukset peitettiin. Kuvia peitettiin erityisesti 1800-luvulla. Uskonpuhdistuksen jälkeen Neitsyt Mariaa kuvataan vain vähän, hänestä on olemassa vain pari-kolme kuva-aihetta: enkelin ilmestys, Jeesuksen syntymä ja Maria ristin juurella.
Läntisessä kirkkotaiteessa taiteellisuus ja fantasia ovat sallittuja, taiteen funktiona on opetuksen lisäksi tunnelman luominen, elämys arkitodellisuutta suuremmasta. Tunteiden herättäminen ja elämysten luominen on ohittanut opetuksen 1900-luvun nonfiguratiivisessa kirkkotaiteessa. Figuratiivisen taiteen funktiona on mahdollisuus samastua kuvattuihin ihmisiin ja tapahtumiin: tunne "sehän voisin olla minä, kuka tahansa meistä". Kuva ja saarna, opetuspuhe, tukevat toisiaan; esim. Suolahden kirkon alttaritaulu "Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon".
Bysantin perintöä vaalineen Venäjän ikonitaide alkoi länsimaalaistua erityisesti Pietari Suuren (1672-1725) pyrkimysten seurauksena. Vanhasta ikonitradiosta luovuttiin, ja alettiin noudattaa akateemisen historiamaalauksen kaavaa. Munatemperatekiniikasta siirryttiin öljyväreihin. Vanhoille urille alettiin etsiytyä vasta 1920-luvulla, jolloin erityisesti Ranskassa emigranttikirkon piirissä alettiin tutkia vanhaa kuvaustraditiota. Sotien jälkeen Suomessa ortodoksisten kirkkojen uudisrakentaminen synnytti ikonitarpeen. Ikonimaalarit hakivat Ranskasta oppia 1960-luvulta lähtien, ja nykyinen suomalainen ikonimaalaus on palannut vanhaan traditioon: ikoni on jälleen ikkuna taivaaseen.
Kristilliseen symboliikkaan kuuluvat myös sakraalivärit. Niiden käytössä kirkkojen traditiot poikkeavat jonkin verran toisistaan.
Sininen on Neitsyt Marian väri. Protestanttiset kirkot jättivät sen pois käytöstä, koska Mariaan ei haluttu viitata, eikä häneen liittyviä juhlia oikeastaan katsota olevan, vaan enkelin ilmestyminenkin liitetään Jeesukseen. Nykyisin sininen väri on palaamassa luterilaiseen kirkkoon kirkkotekstiilien väreissä.
Ortodoksisessa traditiossa Neitsyt Marian juhlapäivien kirkkotekstiilien väri on sininen, mutta ikoneissa kuvatun Jumalansynnyttäjän värit ovat tavallisesti tumma, jopa ruskeasävyinen purppura tai tumma punainen ja sininen, joskus vihreä. Jumalansynnyttäjän alusviitta, kitoni, on sininen tai vihertävä, se kuvaa hänen ihmisyyttään, ja päällysviitta, mafori, on purppuraa, joka on jumaluuden väri. Neitsyt Maria syntyi tavalliseksi ihmiseksi, mutta hän otti kantaakseen Sanan, Logoksen, ja hänet verhotaan sen tähden jumalalliseen väriin. Ikoneissa lihaksi tulleen Kristuksen aluspuku on purppuraa, koska hän on alkujaan Jumala, mutta hän otti ihmisen muodon (hän oli "kipujen mies, sairauden tuttava" Jes. 53:2-3), minkä vuoksi päällysviitta, himation, on ihmistä kuvaava sininen. Kristuksen tulenvärinen kullalla sädevaalennettu puku kuuluu niihin kuviin, joissa hänet esitetään kunniassaan olevana Jumalana: "valkeus ja kirkkaus on sinun pukusi" (Ps. 104:1).
Purppuraväri on Vanhan testamentin mukaan kuninkaiden ja ylipapin vaatteisiin kuulunut väri. Samoin se kuului ylhäisten Rooman virkamiesten pukuun; keisarin kuului pukeutua täyteen purppuraan. Väriaines on peräisin purppurakotilosta, ja värin tärkeimpiä valmistuspaikkoja oli aikanaan Tyros. Väri oli hyvin kallista, koska sen saanti oli vaikeaa. Uudessa testamentissa väri mainitaan muutaman kerran, esim. "Oli rikas mies, joka pukeutui purppuraan" (Luuk. 16:19), ja Ilmestyskirjassa: "nainen oli puettu purppuraan" (17:4). Kerrotaan, että kun keisari Konstantinus Suuri (k. 337) otti kuolinvuoteellaan kasteen, hän luopui keisarin etuoikeutena olleesta purppuraväristä ja katsoi, että se kuuluu vain Jumalalle.