Suuri Kuolan retki 1887

Kuolan niemimaa oli jäänyt aikaisemmassa pohjoisen tutkimuksessa vähemmälle huomiolle ja etenkin niemimaan sisäosissa oli paljon tutkimattomia alueita. Varsinainen Suuri Kuolan retki vuonna 1887 kohdistettiin juuri näihin Kuolan tuntemattomiin keskiosiin. Retken suunnittelija ja alkuunpanija oli eläintieteilijä J.A. Palmén, jolle kannustusta omaan tutkimusretkeen antoi A.E. Nordenskiöldin tekemä onnistunut Koillisväylän purjehdus. Palménin suunnitteleman tutkimusretken tavoitteena oli tehdä peruskartoitus ennen tutkimattomasta alueesta. Alueen luonnontieteellisestä tuntemattomuudesta kertoo se, että mahdollisuudesta retkeillä kesäaikaan niemimaan sisäosissa ei ollut tietoa. Tutkijat aikoivat kuvailla alueen luontoa monipuolisesti sekä selvittää metsänrajan kulkua ja sen yhteyttä pohjoismaiden vastaaviin rajoihin. Samalla toivottiin, että retken tuloksena Suomi tunnettaisiin maailmalla laadukkaan tutkimuksen tekijänä.

Matkakertomukseen liittyvä kuva-albumi, kuvaluettelo ja kartta.

Retkikunnan osanottajat

Retkikuntaa johti J.A. Palmén, ja muiksi osanottajiksi valikoitui asiantuntijoita kasvitieteestä, eläintieteestä, geologiasta sekä kartografiasta. Mukaan tarvittiin myös konservoija sekä merenkulun asiantuntija. Muun muassa Inarin Lapissa ja Euroopassa tutkimusretkiä tehnyt kasvitieteilijä A.O. Kihlman oli etenkin metsänrajan kokenut tutkija. Sekä Kihlman että Palmén opettelivat retkeä varten valokuvaamaan. Taitava valokuvaaja oli myös Wilhelm Ramsay, joka keskittyi tutkimaan alueen geologiaa. Ramsay oli ostanut Tukholmasta matkaa varten kameran, joka kulki hänen mukanaan myös kaikilla myöhemmillä tutkimusmatkoilla. Suuri Kuolan retki oli ensimmäisiä suomalaisten tekemiä tutkimusmatkoja, joilla pystyttiin hyödyntämään uutta, luontokuvausta helpottavaa valokuvaustekniikkaa.

V.F. Brotheruksella oli aikaisempaa kokemusta tutkimusretkistä, ja Kuolassa hän tutki etenkin sammalia. Eläintieteilijä Reinhold Enwald tutki muun muassa alueen hyönteisiä ja toimi lisäksi retkikunnan lääkärinä. Ylioppilas A.F. Petrelius vastasi retkellä maanmittauksesta ja kartoituksesta. Helsingin yliopiston eläintieteellisen museon vahtimestari Gustaf Nybergin vastuulla oli lähinnä näytteeksi kerättyjen eläinten säilyttäminen ja konservointi. Käytännöllisenä apumiehenä toimi kokenut Jäämeren ja Vienanmeren purjehtija, Bogskärin majakkamestari ja merikapteeni David J. Sjöstrand. Tutkimusmatkaan valmistauduttiin huolellisesti ja Palmén valmisti retkikuntaan osallistuville yksityiskohtaiset ohjeet. Petrelius kirjoittikin, että ”Varustus on peräti tärkeä tämmöiselle tutkimusretkelle lähtiessä. Jos matkasuunnitelma onkin kaikin puolin tarkoin mietitty ja tutkijat kuinka pystyviä tehtävään hyvänsä, niin kuitenkin tulokset voivat olla vajanaisia eli ala-arvoisia, jollei varustus ole huolella tehty.”

Sisällysluetteloon

Retki alkaa 11.4.1887

Varsinainen tutkimusretki suunniteltiin alkavaksi Kuolan kaupungin ja Imandrajärven väliseltä tieltä, josta seurattaisiin metsänrajaa kaakkoon ja saavuttaisiin elokuun lopussa itärannikolle Ponoihin. Matkan varrelle aiottiin perustaa tukikohtia kahteen tai kolmeen paikkaan, joista voitaisiin retkeillä sekä pohjoiseen tundralle että metsäisempään etelään. Muonitus ja varusteet toimitettaisiin Kuolan kaupunkiin, josta ne kuljetettaisiin tukikohtiin. Tätä ennen oli kuitenkin päästävä Kuolan kaupunkiin Jäämeren rannalle. Retkikunta matkusti kolmena eri ryhmänä Kuolaan, kukin ryhmä omaa reittiään kulkien. Kihlmanin etujoukko, johon hänen lisäkseen kuuluivat Envald ja Nyberg, lähti matkaan huhtikuun 11. päivänä kulkien maareittiä pitkin mukanaan suurin osa retkikunnan tarvikkeista. Helsingistä matkustettiin junalla Ouluun, josta jatkettiin hevoskyydeillä Kuusamon kautta Kantalahteen. Kantalahden jälkeen hevoskyyti vaihtui pororekeen ja -pulkkaan. Matkan aikana Kihlman havainnoi puulajisuhteita ja suoritti mukanaan olleella laitteistolla säähavaintoja.

Paanajärven rantaa Kuusamossa

Thumbnail: kuola87-01

Sisällysluetteloon

Etujoukko perillä Kuolassa 26.4.1887

Kihlmanin retkikunnan matka Helsingistä Kuolan kaupunkiin kesti yli kaksi viikkoa. Kuolassa kohdattiin aluksi joitakin vastoinkäymisiä; meriteitse lähetetyt muonavarat ja varusteet oli lähetetty rannikolle Jeretikiin, sillä Kuolavuonon oli oletettu olevan perukastaan jäässä. Kihlman joutui noutamaan tarvikkeet. Myöskään neuvottelut saamelaisten kanssa rekimatkasta Lovozeron kylään sisämaahan eivät ottaneet onnistuakseen, sillä saamelaiset pitivät matkaa huonon kelin takia mahdottomana. Sen sijaan, että olisi matkattu suoraan Kuolasta Lovozeroon, Kihlman ja Envald matkustivat höyrylaivalla rannikkoa pitkin ensin Gavrilovoon, ympärivuotisesti asuttuun kalastajakylään Nybergin jäädessä Kuolaan ampumaan lokkeja. Envald joutui matkavalmistelujen takia matkustamaan takaisin Kuolaan, ja Kihlman jäi jatkamaan matkaansa yksin.

Lohenpyyntiin lähteneet saamelaiset olivat aluksi haluttomia kyyditsemään Kihlmania Lovozeroon, ja vasta Kihlmanin esittämä viranomaisten käskykirja sai asioihin vauhtia. Poroja hankittiin ja Kihlman sai mukaansa tulkiksi ystävällisen karjalaisen Terentjin. Joidenkin vaikeuksien jälkeen Kihlman saapui 11.5. Voroninsk-nimiseen, noin 85 asukkaan kylään kylään Voronjajoen varrelle. Keli oli huono ja hän päätti jäädä kylään joksikin aikaa tutustumaan ympäristöön lähettäen Kuolaan tiedon olinpaikastaan. Hän asui Pjotr Pelkinin avarassa, kylän parhaassa talossa. Hän lähetti kirjeen myös Lovozeroon määräten saamelaisia järjestämään retkikunnalle venekuljetuksen jäiden lähdettyä. Toukokuun lopulla Kihlmania kyyditsemään lupautuneet Galkinin veljekset saapuivat Voroninskiin, ja Kihlman saattoi lähteä matkaan. Matkue saapui lopulta vene- ja porokyydillä Lovozeron talvikylään ja perille asetuttuaan Kihlman pääsi tutustumaan Lujaururtiksi kutsuttuun tunturimaisemaan. Lovozerossa Kihlman teki tutkimusretkiä ja kirjoitti muistiinpanojaan esimerkiksi saamelaisten vuotuisesta elämänkierrosta. Hänen onnistui myös tehdä tuttavuutta Lujaururtin ympäristössä asuvien saamelaisten kanssa ja voittaa heidän ”ruotsalaispelkonsa”. Kesäkuun 14. päivänä Kihlman lähti takaisin Voroninskiin odottamaan muita tutkimusretkeilijöitä. Voroninskissa hän tutki lähiympäristöään ja pienen kylän rakennuksia, järjesti kokoelmiaan, vietti Terentjin kanssa juhannusta ja selvitteli varkautta, joka oli tehty retkikunnan tavaravarastoon Lovozeron käynnin aikana.

Jälkijoukkojen saapuminen ja retkeilyä Kuolassa 5.6. - 2.7.1887

Kihlmanin retkeillessä Lovozerossa ja Voroninskissa oli Palménin retkikunta lähtenyt matkalleen Helsingistä. Tutkimusretkeilijät saapuivat Kuolaan kesäkuussa Tukholman, Trondheimin ja Vardön kautta. Kuolassa matkalaiset tapasivat Envaldin ja Nybergin, joilla oli kerättynä jo melkoinen näytekokoelma. Etenkin lintuja oli paljon. Kesäkuun 17. päivä Kuolaan saapuivat myös Brotherus sekä Ramsay. Alkuperäisistä matkajärjestelyistä jouduttiin luopumaan, sillä porojen saanti tuotti vaikeuksia. Retkikunnan oli oleskeltava Kuolassa heinäkuuhun asti, ja heillä oli näin hyvää aikaa tehdä tutkimusretkiä lähiympäristöön, täydentää karttaa, valokuvata ja kerätä näytteitä. Palménia kiinnosti etenkin alueen linnusto. Eräältä linturetkeltä pyydettiin muun muassa ajohaukan poikasia, joista yksi asusti lemmikkinä retkeläisten majapaikassa kestikievarissa. Kovaäänisen haukanpoikasen seuraksi huoneeseen sijoitettiin myös viisi koskikaran vilkasta ja piipittävää poikasta sekä kaksi variksenpoikasta.

Kuvia Kuolan kaupungin alueen retkiltä

Thumbnail: kuola87-02 Thumbnail: kuola87-03 Thumbnail: kuola87-04

Sisällysluetteloon

Matka Voroninskiin 2.7.- 12.7.1887

Kesäkuun lopulla saatiin tieto, että poroja oli saatu kokoon jonkin verran ja matka voisi alkaa. Poroja ei kuitenkaan ollut tarpeeksi, joten retkikunta jaettiin kahteen osaan. Brotherus, Envald ja Nyberg matkustaisivat laivalla Jäämeren rannikkoa pitkin aluksi Gavrilovoon tehden sopivissa kohdin vaelluksia sisämaahan. Palmén, Petrelius, Ramsay ja Sjöstrand lähtisivät kulkemaan sisämaahan Voroninskiin Kihlmanin luokse. Heinäkuun toisena päivänä laivamatkalaiset nousivat höyrylaivaan. Sisämaan ryhmä lähti liikkeelle samana iltana mukanaan melkoinen määrä kantamuksia sekä seitsemän hengen apujoukko, johon kuului muun muassa venäjänkarjalainen Mikko Ivanov.

Matkalaiset joutuivat rämpimään enimmäkseen kosteassa suomaastossa. Mättäiltä saattoi astua syrjään ja juuttua kiinni liejuun raskaiden kantamusten kanssa. Etenkin Palménilla ja Petreliuksella oli vaikeuksia. Nopeammin edennyt Ramsay kirjoittikin, että vastaisuudessa hän kulkee mieluummin geologien ja kartografien matkassa kuin hitaiden biologien seurassa. Toisen matkapäivän iltana maisema vaihtui tunturimaisemaksi ja metsät harvenivat ja loppuivat. Matkalaiset vaelsivat hitaasti peräkanaa yöaikaan, jolloin vältyttiin pahimmalta kuumuudelta ja enimmiltä sääskiltä. Tundralla lämpöä oli öisin vain 2-3 astetta ja paikoin näkyi lunta. Matkanteko oli hidasta ja rasittavaa, matkaa taitettiin 10 - 15 kilometriä vuorokaudessa. Aikaa ja voimia kului myös kalastukseen sekä linnustukseen. Palmén pyrki silti toimeliaisuuteen ja ottamaan kuvia matkan aikana pysähdyttäessä. Myöhemmin Ramsay valitteli sitä, ettei Palmén ”tahdo tyytyä muuhun kuin vasaraan päänalukseksi ja nenäliinaan peitteeksi nukkumaan mentäessä”.

Kuvia Palménin joukon matkalta Voroninskiin

Thumbnail: kuola87-05 Thumbnail: kuola87-06 Thumbnail: kuola87-07

Sisällysluetteloon

Jälleennäkeminen Voroninskissa ja retki tuntureille 12. - 28.7.1887

Heinäkuun 12. päivänä, kymmenen päivää vaellettuaan Palmén, Ramsay, Petrelius ja Sjöstrand apujoukkoineen olivat perillä Voroninskissa. Kihlman oli asustellut siellä jo pari kuukautta muusta maailmasta eristettynä ja odotellut retkikumppaneitaan tulkkinsa Terentjin kanssa. Porot olivat huonossa kunnossa ja matkalaiset väsyneitä. Valmistettiin juhla-ateria, ja Kihlman sai tarjota toukokuulla riekonmarjoista kokeeksi valmistamaansa hyvää mehua. Muutaman päivän asettumisen ja kokemustenvaihdon jälkeen Palmén, Ramsay ja Kihlman lähtivät veneellä Voronjajokea ylöspäin Kihlmanille ennestään tuttuun Lovonzeroon, Lujaururtille sekä muille lähialueen tuntureille. Palmén valokuvasi ahkerasti.

Vaellettuaan Lujaururt-tunturille retkeläiset asettuivat lähelle kaunista, korkeiden tuntureiden ympäröimää tunturijärveä Seitjauria. Järven ympäristössä he tekivät innokasta tutkimusta ja Palmén otti useita valokuvia seudun erikoisista maisemista. Leiristä käsin tehtiin myös pidempiä retkiä ja hajaannuttiin eri suuntiin. Kerran Ramsay ja Kihlman eksyivät toisistaan niin, että Kihlman joutui odottelemaan puolitoista tuntia eräällä rannalla venettä ja lopulta hänen oli kahlattava salmen yli Ramsayn jo palattua leiriin. Onneksi leirissä odotti lohdukkeena ystävällisten saamelaisten tuomia linnunmunia ja kalakukko.

Kuvia Palménin, Ramsayn ja Kihlmanin retkeltä

Thumbnail: kuola87-08 Thumbnail: kuola87-09 Thumbnail: kuola87-10 Thumbnail: kuola87-11 Thumbnail: kuola87-12 Thumbnail: kuola87-13 Thumbnail: kuola87-14 Thumbnail: kuola87-15 Thumbnail: kuola87-16 Thumbnail: kuola87-17 Thumbnail: kuola87-18 Thumbnail: kuola87-19 Thumbnail: kuola87-20 Thumbnail: kuola87-21 Thumbnail: kuola87-22 Thumbnail: kuola87-23 Thumbnail: kuola87-24 Thumbnail: kuola87-25 Thumbnail: kuola87-26

Sisällysluetteloon

Takaisin Voroninskissa 29.7.1887

Heinäkuun 29. päivänä retkeläiset saapuivat takaisin Voroninskin kylään, jossa matkalaisia virkistivät koko väelle järjestetyt totikekkerit. Retken aikana oli tutkimuksenteon lisäksi pestattu oppaita ja hankittu saamelaisilta tietoja kulkureiteistä. Neuvottelujen pohjalta suunniteltiin kesän loppumatkoja ja päätettiin jakaantua kolmeen osastoon, joiden kaikkien määränpää oli Ponoin kylä. Palménin ja Petreliuksen oli määrä lähteä veneillä Lujaur-järveen laskeutuvaa jokea pitkin ja sitten Ponoijokea alaspäin Ponoihin. Ramsay ja Kihlman lähtisivät maamatkalle Voroninskista itäänpäin rannikolle Jokonskin saamelaiskylää kohti ja sieltä meritse Ponoihin. Sjöstrand lähti jo elokuun ensimmäisenä päivänä viemään kertynyttä runsasta tutkimusaineistoa Gavrilovaan kotiin lähettämistä varten ja matkusti sieltä laivalla Ponoihin.

Kuvia Voroninskin seudulta 6.8.1887

Thumbnail: kuola87-27 Thumbnail: kuola87-28 Thumbnail: kuola87-29 Thumbnail: kuola87-30 Thumbnail: kuola87-31

Sisällysluetteloon

Palménin ja Petreliuksen jokiretki 6.8. - syyskuun alku

Suunnitelmien mukaan Palmén ja Petrelius lähtivät kohti Lujaur-järven rantoja kahden oppaan, saamelaisen Iisakin ja suomalaisen Petterin kanssa. Sieltä matka jatkui Njemlomjokea pitkin kohti Kuolan pisintä, 480 kilometriä pitkää Ponoijokea. Alkumatkaa hidasti se, että tavarat jouduttiin kantamaan joen alkulähteille Njemlomjoen muuttuessa lopulta kapeaksi puroksi. Matkan varrella oli välillä pysähdyttävä ja noustava maihin huonon sään takia. Palmén hyödynsi pysähdykset tutkimalla ja kartoittamalla tarkasti alueiden puita, pensaita ja lintuja. Vuljaur-järven jälkeen metsä harveni ja ilmat kävivät sateisiksi. Rantaäyräät olivat korkeita ja jyrkkiä, ja matkanteko nopeutui veden vauhdin kiihtyessä. Syyskuun alussa oltiin jo lähellä määränpäätä, kun saavutettiin Ponoijoen suuret kosket. Näiden kuohuihin hukkui yksi Palménin päiväkirjoista, jonka vuoksi kymmenestä loppumatkan päivästä ei ole merkintöjä tallella. Pian matkalaiset saapuivat Ponoin kylään ollen Petreliuksen mukaan ensimmäiset ihmiset, jotka olivat kulkeneet veneellä Ponoijoen latvoilta loppuun asti.

Kuvia jokireitiltä

Thumbnail: kuola87-32 Thumbnail: kuola87-33 Thumbnail: kuola87-34 Thumbnail: kuola87-35 Thumbnail: kuola87-36 Thumbnail: kuola87-37 Thumbnail: kuola87-38 Thumbnail: kuola87-39 Thumbnail: kuola87-40 Thumbnail: kuola87-41 Thumbnail: kuola87-42 Thumbnail: kuola87-43 Thumbnail: kuola87-44 Thumbnail: kuola87-45 Thumbnail: kuola87-46 Thumbnail: kuola87-47 Thumbnail: kuola87-48

Sisällysluetteloon

Kihlmanin ja Ramsayn pohjoinen reitti 13.8. - 9.9.1887

Kihlmanin ja Ramsayn noin 250 kilometrin pituinen taival alkoi vihdoin elokuun 13. päivä, kun saamelaiset poromiehet saapuivat oppaiksi. Matkaseurueeseen kuului Kihlmanin, Ramsayn ja Terentjin lisäksi kuusi miestä, 22 poroa sekä Kihlmanin aikaisemmin lahjoituksena saama Uddsa-koira. Ensimmäinen matkapäivä alkoi hieman epävarmasti, kun heidän oppaansa johti heitä jonkin matkaa väärään suuntaan. Kompassin avulla oikea suunta kuitenkin löytyi. Maisema ei juuri vaihdellut; se muodostui avonaisista tundrista, jängistä, rämeistä, matalista järvistä sekä kituliaasta koivumetsästä. Kihlman tutkaili puulajisuhteita, metsänrajaa ja lintuja sekä kirjasi ylös kasvilajeja. Kasveista Kihlman kertoo esimerkiksi: ”Komeampia ja maukkaampia lakkoja en ole missään löytänyt kuin näitten seutujen korkeitten turvekunnaitten seinämillä. Mustikka, puolukka ja variksenmarja tulevat nekin täälläpäin tavattoman mehukkaiksi ja isoksi, ensin mainittu 12 mm, molemmat muut 10 mm läpimitaten.”

Syyskuun alussa retkikunta saapui saamelaiskylä Jokonskiin ja jatkoi sieltä meriteitse Triostrovan satamaan ja sieltä Ponoihin, jonne he saapuivat 9. päivä syyskuuta, pari päivää Palménin ja Petreliuksen retkikunnan jälkeen. Brotherus, Envald ja Nyberg, jotka olivat matkustaneet laivalla Jäämeren rannikkoa pitkin ja tehneet pysähdysten aikana vaelluksia, olivat matkustaneet kotiin jo elokuun lopulla. He olivat nousseet Litsassa höyrylaivaan ja matkustaneet Ponoin ohi Sumaan ja sieltä junalla Petroskoin ja Pietarin kautta Helsinkiin. Sjöstrand oli jäänyt Ponoihin odottamaan muita. Laivamatkan järjestymistä odotellessa tutkijoilla oli vielä aikaa retkeillä syksyisillä tuntureilla. Pisin retkistä oli 13. syyskuuta tehty vaellus Orlovin vieraanvaraiseen majakkaan, noin kolmekymmentä kilometriä Ponoista koilliseen. Majakassa vierailu oli tärkeää etenkin Kihlmanille, sillä sen nojalla hän pystyi tekemään suunnitelmia vuoden1889 matkaansa varten.

Kuva matkalta Orloviin

Thumbnail: kuola87-49

Sisällysluetteloon

Kotiinpaluu 7.10.1887 ja matkan tulokset

Höyrylaivaa Arkangeliin odoteltiin Ponoissa toista viikkoa, ja matkaan päästiin syyskuun 20. päivä. Arkangelista lähetettiin sähkösanoma Helsinkiin retken onnistumisesta ja Suomeen lähetettiin meritse suurin osa kokoelmista ja matkatavaroista. Matkaa jatkettiin höyrylaivalla Vologdaan, josta alkoi junamatka Moskovaan ja sieltä Pietarin kautta Helsinkiin. Perillä oltiin lokakuun 7. päivä; Kihlmanin osalta tutkimusmatka oli kestänyt lähes puoli vuotta.

Retken tuloksena kartutettiin tieteellisiä kokoelmia niin eläin- kuin kasvitieteenkin eri aloilta. Hufvudstadsbladetin mukaan kokoelmiin kuului muun muassa noin 1000 linnunnahkaa. Tutkimusten tuloksista kerrottiin jo muutama päivä Suomeen saapumisen jälkeen Societas pro Fauna et Flora Fennica -seuran kokouksessa. Varsinaiset tieteelliset tulokset ilmestyivät retken jälkeisinä vuosina tieteellisissä julkaisuissa. Kuolan retken kuvista, esineistä ja kartoista koottiin seuraavana keväänä myös näyttely Helsingin yliopistolla. Näyttelyyn sisältyi runsaasti täytettyjä lintuja ja eläimiä - myös Kihlmanin kotiin tuoma Uddsa-koira, joka oli sairastunut ja menehtynyt Suomessa. Kiinnostavana yksityiskohtana näyttelyssä oli valokuva jyrkän kallion seinässä olevasta korkeasta ihmishahmoisesta tummentumasta. Tummentuman syntyyn liittyi saamelainen taru, jonka mukaan seudulle oli muinoin saapunut jättiläisiä eli suomalaisia. Saamelaisten ja jättiläisten välille oli syntynyt riitaa ja eräs saamelaisista oli ampunut nuolella yhden jättiläisen kallionseinään kiinni. Siitä lähtien seutu oli kuulunut saamelaisille. Hahmoa pidettiin seudun haltiana ja siitä oli myös tullut kallioiden lomassa sijaitsevan Seitjaur-järven nimi.

Tutkimusretken keskeisiä tuloksia oli Kuolan niemimaan yleiskartan huomattava täydentyminen ja tarkentuminen. Nyt tiedettiin, että niemimaan sisäosat olivat kulkukelpoista aluetta. Vuonna 1890 ilmestyneeseen Petreliuksen moniväriseen karttaan sisältyi paljon uutta tietoa metsänrajan kulusta, maaperästä sekä vuoristoista ja vesistöistä, näiden korkeudesta ja muodoista. Esimerkiksi Lujaururt-tuntureista ei aikaisemmin tiedetty mitään. Myös kylistä ja asuinpaikoista oli saatu tietoa ja käsitykset kasvilajistosta ja metsänrajoista täydentyivät. Retkikuntalaiset olivat tyytyväisiä kokemuksiinsa ja pitivät tutkimusmatkaa onnistuneena. Retki vaikutti myös Suomen Maantieteellisen Seuran perustamiseen seuraavana vuonna. Merkittävimpänä saavutuksena pidettiin sitä, että matka oli alkuunpanijana seuraaville, jatkuville tutkimuksille.