TUTKIJOIDEN LAPPI

Kuolan niemimaan retki 1889

Vuoden 1887 Suuri Kuolan retki oli tärkeä aloitus niemimaahan kohdistuneiden tutkimusretkien sarjalle. Retkikunnan tutkijoista Kihlman palasi Kuolaan kahden vuoden kuluttua keskittyen kiertelemään alueen etelä- ja itärannikkoa. Toisen kerran hän palasi Kuolaan Ramsayn kanssa vuonna 1892, jolloin hän tutki vuoristoa Umpjaurin molemmin puolin. Ramsay ja Petrelius matkasivat Kuolaan vuonna 1891, jolloin heidän mukanaan oli myös mineralogi Viktor Hackman sekä luottoapulaiseksi käynyt Mikko Ivanov. Ramsay palasi Kuolaan myös vuosina 1897, 1898, 1911 ja 1914. Kihlman oli valmistellut vuoden 1889 matkaansa jo Suuren Kuolan retken aikana, jolloin hän oli Orlovin majakassa vieraillessaan luonut pohjaa seuraavalle retkelleen. Kihlman haki matkarahoitusta keisarilliselta Aleksanterin yliopistolta esittäen päätöksentekoa varten myös matkasuunnitelmansa. Retki alkaisi maaliskuulla, jolloin sisämaassa voisi vielä kulkea poroilla. Metsänrajaa seuraten hän saapuisi niemimaan itärannikolle tutkien samalla koillisrannikon tundran huonosti tunnettua kasvillisuutta. Alkukesällä hän tutkisi merenrantaa ja myöhemmin määrittelisi yleisemmin tundra-aluetta.

Tällä kertaa Kihlmanin mukana ei ollut muita tutkijoita, mutta matkaseuraksi, tulkiksi ja apulaiseksi hän pyysi aikaisemmallakin retkellä mukana ollutta Mikko Ivanovia tarjoten tälle 180 ruplaa maaliskuun ensimmäisestä päivästä elokuun loppuun asti sekä lisäksi ruplan päivässä. Tärkeänä varusteena Kihlmanilla oli mukanaan tälläkin retkellä kamera, jonka kuljettamisesta Mikko vastasi. Kihlman lähti matkalleen Helsingistä 15. maaliskuuta, ja saapui Oulun kautta Kuusamoon 24. päivä maaliskuuta. Kuusamossa hän tapasi Ivanovin, ja matka eteenpäin saattoi alkaa. Kuusamosta kuljettiin Kantalahden rannalle, Knäschan kylään samaa reittiä kuin kaksi vuotta aikaisemmalla retkellä, ja perille saavuttiin maaliskuun viimeisenä päivänä. Tästä eteenpäin hevoskyyti vaihtuisi poroihin.

Matkakertomukseen liittyvä kuva-albumi, kuvaluettelo ja kartta.

Kuva matkalta Kantalahteen

Sisällysluetteloon | Alkuun | Loppuun

Kihlmanin matka Kantalahdesta Orloviin 31.3. - 21.4.1889

Kihlman lähti seuraavana päivänä Knäschasta Kantalahteen. Hän ei viipynyt kylässä kauan, mutta ehti kuitenkin tutustua paikalliseen väestöön. Hän tapasi muun muassa erään samojedi-isännän, joka eleli suurimman osan ajasta kylässä työmiesten hoitaessa hänen yli kahtatuhatta poroaan. Isäntä kertoi, että he olivat lähteneet etsimään uusia asuinpaikkoja, sillä heidän kotiseuduillaan esiintyi eräänlaista karjaruttoa. Heillä oli tarkoituksena levittäytyä mahdollisuuksien mukaan poroineen Lujaurin ja Leerjaurin välisille tunturiylängöille. Kihlmanin mukaan Kantalahden ympäristössä asui tuolloin noin 60 samojedia, jotka olivat jo vuoden verran laiduntaneet yli 7000 poroaan. Suurisuuntaista poronhoitoa harjoittaneita samojedeja muutti Kuolan alueelle 1800-luvun lopulla, ja huolimatta vähälukuisuudestaan he omistivat lähes suurimman osan alueen porokannasta. Kihlman kuuli Kantalahdessa puhuttavan myös karjalaisten saapumisesta alueelle, ja hän tapasikin muutamia, joilla oli tarkoitus asettautua niemimaalle, Kolvizozeron järven rannalle Hiipinän lähelle.

Kihlman lähti vielä samana päivänä porokyydillä Kantalahdesta Imandrajärven yli sekä Hiipinän ja Lujaururtin tunturiryhmien ohi, samaa reittiä kuin vuoden 1887 retkikunta. Hän ei jatkanut edellisen retkueen tavoin suoraan Kuolan kaupunkiin, vaan kääntyi Rasnjarkin (suom. Ristikenttä) kylän kohdalla kohti sisämaata ja Lovozeron kylää saapuen sinne huhtikuun kolmantena päivänä. Tämä kylä oli kaksi vuotta sitten ollut lähes autio, mutta nyt se oli täynnä elämää; kylään oli saapunut venäläisiä jäämerenkalastajia, jotka viettivät yhtä ”praasnikoistaan” mekastaen ja keittäen paloviinaa, joka Kihlmanin mukaan teki heistä sekä saamelaisista mahdottomia. Suuri osa kylän saamelaisväestä oli Kuolassa sekä Voronisnkissa pyyntimatkoilla, joten Kihlman tapasi vanhoista saamelaisista ystävistään vain toisen Galkinin veljeksistä, josta oli tullut nyt kylänvanhin ja näin tärkeä henkilö yhteisössään.

Huhtikuun alkaessa koitti ensimmäinen leuto kevätpäivä, ja saamelaiset alkoivat valmistautua kesäkyliinsä muuttoon. Myös Kihlmanin oli kiirehdittävä matkaan vielä kun rekikeliä riittäisi. Lovozerosta lähti talvitie kaakkoon kohti Umpjaur-järveä ja Lujaururtin aluetta. Matka kulki joutuisasti, ja Umpjaur-järveltä käännyttiin luoteeseen päin kohti Ljavozeroa, jossa Kihlman pysähtyi ja jatkoi sitten matkaansa paljaiden, osittain koivua kasvavien vaarojen ohi kohti Varsinskia (ven. Semiostrovskia). Kihlman viipyi jonkin aikaa kuusirajan tuntumassa sijaitsevien Kuroptjevskin, Jokonskin sekä Lumbosvkin saamelaiskylissä. Pääsiäisen Kihlman vietti 95 asukkaan Lumbovskissa, joka oli itäisin saamelaisten talvikylistä ja josta näin oli lyhyt matka rannikolle. Hän asui erään isännän luona, joka oli yksi Venäjän Lapin rikkaimmista miehistä. Tämä oli tienannut omaisuuden porojensa myynnillä ja saamansa rahat hän käytti vähitellen paloviinaan. Muutenkin Kihlman oli huomannut venäläisten alkoholijuomien vaikutuksen saamelaisten elämässä; juopottelua harrastivat sekä miehet että naiset, ja alkoholilla oli osuutensa myös puutteelliseen lastenhoitoon ja näin lapsikuolleisuuteen. Tavallisessa saamelaistaloudessa asui vain kolmesta neljään henkilöä, usein pelkästään mies ja vaimo. Myös Ramsay oli vuoden 1891 matkallaan kiinnittänyt huomiota runsaaseen lapsikuolleisuuteen; esimerkiksi eräällä rasnjarkilaisella pariskunnalla oli ollut 15 lasta, joista yksikään ei ollut jäänyt eloon.

Saamelainen elämäntapa

Saamelaisten elintapoja sekä asutusta oli tarkkailtu jo vuoden 1887 retkellä, mutta julkaistuissa tutkimuksissaan retkikuntalaiset keskittyivät kertomaan enemmän luonnontieteellisistä tutkimustuloksistaan. Julkaisemattomissa muistiinpanoissaan retkikuntalaiset kuitenkin kuvailivat saamelaisten elämäntapaa usein hyvinkin tarkasti, ja Kalevi Rikkinen on muotoillut Kihlmanin ja Palménin vuoden 1887 Kuolan retken muistiinpanojen pohjalta kolme saamelaisten vuotuiskiertotyyppiä. Lovozeron alueen tyyppi edusti sisämaan asukkaita, jotka siirtyivät keväällä metsäalueen talvikylistään perheiden omille kesäasumuksille koivumetsän ja tundran rajalla oleville järville. Täältä perheet palasivat syyspaikkojensa kautta takaisin jouluksi talvikyliin, joissa asuttiin 14 - 15 viikkoa. Voroninskin alueen saamelaisten talvikylät sijaitsivat metsäalueella metsän rajan tuntumassa, josta muutettiin keväällä rannikolla oleviin kesäpaikkoihin. Kihlmanin mukaan rannikolla ei kalastettu päätoimisesti; kyläläiset käyttivät venäläisten kalastajien jättämiä ylijäämiä hyödyksi poronhoidon ollessa merkittävämpi elinkeino. Venäläisten kalastajien lähdettyä elokuussa saamelaisperheet muuttivat koivuvyöhykkeellä oleville kalastuspaikoilleen kalasten siellä jouluun saakka. Ponoin kylän tyypissä rannikon talvikylästä muutettiin kesällä kauempana rannikolla sijaitseviin kesäkyliin, mutta kalastusmatkoja voitiin tehdä myös pääkylästä käsin. Syksyllä palattiin takaisin Ponoihin ja aloitettiin joella lohenkalastus.

Vuoden 1889 retkellään Kihlman jatkoi saamelaisen asumismuodon tarkkailua. Hän muun muassa laskeskeli saamelaiskylien asukasmääriä sekä porokarjan määriä. Hän myös kiinnitti huomiota venäläisvaikutukseen ja parhaillaan käynnissä olleeseen venäläistymiseen, jota hän kuvaili esimerkiksi sanomalehti Finlandille lähettämässään matkakirjeessä ja myöhemmin julkaisuissaan. Hän huomioi venäläisvaikutuksen jokapäiväisen elämän yksityiskohdissa: perinteiseen saamelaiseen tapaan oli kuulunut teen keittäminen pannussa sekä rieskan paistaminen avotulella, mutta nyttemmin saamelaistalouksiin kuului samovaareja sekä usein leivinuuni, jossa paistettiin venäläistyylisiä limppuja. Pisimmälle venäläistäminen oli edennyt 181 asukkaan Ponoissa, joka oli ollut alun perin täysin saamelainen kylä, mutta enää sitä ei Kihlmanin mukaan voinut sellaiseksi tunnistaa. Kaikki asukkaat eivät osanneet kunnolla saamea, ja venäläistyyppiset kaksihuoneiset talot olivat suurempia kuin perinteiset saamelaisasumukset. Myös karjasuojat oli rakennettu venäläiseen tapaan. Ponoin asukkaat pitivät silti yhä kiinni vuotuisrytmistään. Vähiten venäläisten vaikutus tuntui Kihlmanin mukaan Lovozerossa, jossa yhä aktiivisesti kuljettiin kesä- ja talvipaikkojen välillä. Tosin täälläkin näkyi jo käytössä samovaareja sekä harmonikkoja. Myös Wilhelm Ramsay kiinnitti asiaan huomiota muun muassa vuoden 1892 retkensä jälkeen kirjoittamassaan artikkelissa, jossa hän ilmaisi huolensa saamelasikulttuurin katoamisesta. Venäläisten mukana saamen kieleen oli tullut useita lainasanoja sekä venäläisiä nimiä, ja saamelaiset saattoivat puhua venäjää jopa keskenään. Uskonto oli kreikkalaiskatolista ja kyliin rakennettiin rukoushuoneita, tosin niiden papit olivat usein kelvottomia ja juoppouteen taipuvaisia. Toisaalta saamelaiset pitivät kiinni myös omista uskonnoistaan.

Kihlmanin ja Palménin saamenkielinen sanasto

• jawr – järvi
• jok – joki
• njark – etuvuoristo
• pachk – vuorenhuippu
• sijt – kylä
• uaj – puro
• uajw – vuori
• urt – vuoristo

Kuvat Kihlmanin reitiltä

Sisällysluetteloon | Alkuun | Loppuun

Orlovissa 23.4.- 11.8.1889

Kihlman saapui Orloviin 23.4., samoihin aikoihin kuin saamelaiset, jotka asettautuivat rannikon kesäasumuksilleen. Matka oli edennyt yli odotusten; ilma oli suosinut ja teltta sekä muut varusteet olivat osoittautuneet toimiviksi. Tosin Kihlmanin oli tarvinnut yöpyä matkansa aikana vain kerran ulkoilmassa, muutoin hän oli saanut nauttia saamelaisten vieraanvaraisuudesta. Orlovin majakka sijaitsi kolmenkymmenen kilometrin päässä Ponoin kylästä, Jäämeren ja Vienanmeren välisessä salmessa. Orlovin edustalla rannikon maisemat muodostuivat tummista rantakallioista; rosoiset ja karut graniittikalliot kohottautuivat merestä jyrkkinä levittäytyen matalina sisämaahan päin. Kihlman asui mukavasti majakanhoitajan asunnossa, majakanhoitajan lesken, Tatjana Ivanovin kestittävänä.

Oleskelu Orlovissa kävi suunniteltua pidemmäksi, sillä kevät oli kylmä ja epävakaa. Yläpuolinen tundra oli 16. toukokuuta jo lähes lumeton, mutta kesäkuun alussa pyrytti uudelleen lunta. Vielä kesäkuun lopulla lämpötila laski pakkasen puolelle jäädyttäen lammet. Ajoittaiset takatalvet hidastuttivat kevään tuloa, ja kasvillisuutta alkoi kunnolla esiintyä vasta heinäkuun kuluessa. Kihlman pysytteli silti toimeliaana tutkien alueen kasvustoa lumettomilla alueilla, tarkkaillen linnustoa ja mittaillen vaihtelevan jäätilanteen vaikutusta ilman lämpötiloihin. Aika kävi välillä pitkäksi, ja vaihtelua yksitoikkoisuuteen toi esimerkiksi valtavan hyljejoukon seuraaminen, joka ilmestyi rantaan jäälauttojen mukana. Vaikka kevät oli kylmä, Kihlman oli nähnyt jo yksittäisiä pääskysiä sekä pohjoiseen matkalla olevia hanhia. Hän teki myös muutamia pidempiä tutkimusretkiä; yksi retki suuntautui ylöspäin Ponoijokea pitkin Bykovskille (30.6. - 4.7.), toinen retki pohjoisen Katschovkajoelle (22. - 24.7) ja kolmas Orlovin kaakkoispuolella olevalle Triostovan saarelle (28. - 29.7.).

Kuvia Orlovista ja sen ympäristöstä

Sisällysluetteloon | Alkuun | Loppuun

Matkantekoa Kuolan etelärannikolla, elokuu 1889

Elokuu alkoi sumuisena ja sumun hälvettyä Kihlman matkasi postiveneellä kohti etelää. Hän pysähtyi Sosnovetsissa, joka oli saamelaisten kaukaisimpia asuinpaikkoja niemimaalla. Täällä hän teki vaelluksen (40 virstaa) sisämaahan Akjaur-järvelle saakka. Rannikon maisemat muuttuivat lähestulkoon heti Ponoijoen suun ohituksen jälkeen. Tummat ja jyrkät rantakalliot vaihtuivat tasaisen korkeaan, irtonaisten maakerrosten muodostamaan rantavalliin, jonka erotti merestä leveä hiekkaranta. Myös kasvillisuus oli erilaista; jo ennen Sosnovetsia rannikon läheisyydessä kasvoi tuuheita kuusikasvustoja ja useita eteläisiä lajeja esiintyi tiiviinä rykelminä. Kihlmanin mukaan koko Akjaur-järveen laskeva Akjkoen eteläpuoli kuului havupuuvyöhykkeelle. Vielä suurempi vastakohtaisuus koillisen tundra-alueeseen oli Tshapoman laaksossa, jonka hedelmällisessä suistossa kasvoi paksurunkoisia koivuja ja leppiä sekä ikivanhoja raitoja; kuuset olivat halkaisijaltaan 30 tuumaa. Metsissä kasvoi metsämansikoita ja vadelmia, ja Kihlman huomasi teeriä ja metsoja sekä myös merkkejä karhuista. Matka jatkui Pjalitsan kylään, josta Kihlman jatkoi jalkaisin Tshapomaan, ja sieltä veneellä Kusomaan. Täältä Kihlman matkusti venäläisellä kalastusveneellä Solovetskin ja Arkangelin kautta Sumaan ja sieltä kotimaahan.

Kuvia Kuolan etelärannikolta

Kuvia matkalta Kusomasta Solovetskiin

Sisällysluetteloon | Alkuun | Loppuun

Kihlmanin matkan saavutukset

Vuoden 1889 Kuolan matkallaan Kihlman täydensi kasvitieteellistä tietämystä alueesta, etenkin sen etelä- ja länsirannikosta. Alfred Petreliuksen alueesta laatima kartta pohjautui vuoden 1887 retken lisäksi Kihlmanin vuoden 1889 retkeen. Kihlman keskittyi metsänrajatutkimukseen selvittäen myös syitä alueen kasvillisuuden erikoislaatuisuudelle. Kuolan niemimaan ilmasto-olosuhteet, tuulisuus ja maan lämmön alhaisuus vaikuttavat sekä metsänrajoihin että kasvien ja puiden esiintymiseen, leviämiseen ja muotoon. Kuolan sisämaan ilmasto ei poikkea juuri Suomen Lapin ilmastosta, mutta rannikolla Golf-virran vaikutuksesta Jäämeri pysyy yleensä sulana ja kohottaa kylmimpien talvikuukausien lämpötiloja. Kesät taas ovat rannikolla huomattavasti viileämpiä kuin sisämaassa.

Kuolan matkojensa välillä ja niiden jälkeen Kihlman teki ahkeraa kasvitieteellistä tutkimusta. Luonnontieteellisten tutkimusten lisäksi hän julkaisi myös huomioitaan saamelaisten elämästä ja saamelaiskylistä. Hänen kirjoitti vuoden 1889 matkasta muun muassa Suomen Maantieteellisen Seuran Fennia -julkaisussa. Edellä on jo esitelty Kuolan alueen saamelaiskyliä, joiden väestöä ja muuttomallia Kihlman havainnoi. Kuolan alueen luonnonolot sanelivat ehdot saamelaisten elintavoille: jokien suistot ja metsäalueet olivat asuttuja; karuilla tundra-alueilla ei ollut pysyvää asutusta.

Kihlmanin retki kuului vuoden 1887 Kuolan retkeä seuranneeseen useiden tutkimusmatkojen sarjaan, jotka täydensivät ensimmäisen retken aineistoja ja tutkimustuloksia. Tärkeimpiä Kuolan retkiin pohjautuneita julkaisuja ovat Brotheruksen yhdessä Th. Saelanin kanssa julkaisema Musci Lapponiae Kolaënsis, Kihlmanin Pflanzenbiologische Studien aus Russisch Lappland, Petreliuksen Ueber die kartographischen Arbeiten der Expedition von J. 1891 nach Halbinsel Kola ja Ramsayn Geologische Beobachtungen auf der Halbinsel Kola. Vuoden 1889 matkalla ottamansa kuvat Kihlman lahjoitti Suomen Maantieteelliselle Seuralle.

Sisällysluetteloon | Alkuun | Loppuun