Johdanto

Lapin kuvat Oulun yliopiston kirjastossa

Oulun yliopiston perustamisvaiheen kirjakeräyksessä yliopiston kirjaston kokoelmiin kulkeutui monenlaisia varsinaisiin kirjakokoelmiin kuulumattomia erikoissäilytteitä, kuten valokuvia. Erityisen, valokuvauksen historian kannalta kiinnostavan aineiston muodostavat 1800-luvun lopulta peräisin olevat kuvat Suomen Lappiin ja Kuolan niemimaalle suuntautuneilta tutkimusmatkoilta. Kuvia on kolmelta luonnontieteelliseltä tutkimusmatkalta: Suomen polaariretkikunnan Sodankylän ja Ivalon vuosilta 1882 -1884, Suurelta Kuolan retkeltä 1887 sekä A.O. Kihlmanin (myöh. Kairamo) vuoden 1889 Kuolan retkeltä.

Kuvat on pakattu neljään kansioon. Polaariretkikunnan kuvat ovat oma kokonaisuutensa nimellä Valokuvia Suomen Lapista. Kuolan Lapin kuvat ovat kolmessa kansiossa: Ryska Lappmarken, Fotografier 1887 ja Ryska Lappmarken, Fotografier 1889 1-2. Kaikki kuvat ovat tekstitettyjä ja Kuolan Lapin kuvat myös numeroituja. Numeroiduista kuvista puuttuu suuri osa ja kansiotkin ovat vajaita.

Siitä, miten kuvat ovat päätyneet kirjastoon, on vain otaksumia ja arvailuja. Valokuvia Suomen Lapista –kansio on siis omistettu tuomari Hjeltille, ja kirjaston käsikirjoituskokoelmassa on muutama muukin Karl Johan Hjeltille kuulunut dokumentti, nimittäin hänen ansioluettelonsa sekä tuomarin viran hoitoon liittyviä asiakirjoja. Molemmille Kuolan retkille osallistunut senaattori ja kasvitieteilijä A.O. Kairamo (Kihlman) on lahjoittanut lukuvuonna 1961-62 Oulun yliopiston kasvitieteen laitokselle suuren määrän kirjallisuutta. Suuren kirjallisuuslahjoituksen on tehnyt myös kajaanilainen diplomi-insinööri G. Enwald. Axel Gunnar Enwald oli samaa Woiwalenius-Enwald -sukua kuin Suurelle Kuolan retkelle osallistunut Reinhold Bernhard Enwald. Oulun yliopiston kirjastossa on säilytteillä myös aiemman suvun jäsenen, kihlakunnan tuomari Reinhold Wilhelm Enwaldin, luentomuistiinpanoja 1800-luvun alkupuolelta.

Oulun kuvat eivät ole ainutkertaisia, vaan sekä Polaariretkikunnan että Kuolan tutkimusmatkojen kuvakopioita on säilytteillä monessa paikassa. Niitä on myös painettuina erinäisissä julkaisuissa, tärkeimpänä niistä polaariretkikunnan matkakertomus, joka ilmestyi ruotsiksi v. 1885 ja suomeksi myöhemmin samana vuonna. Polaariretkikunnan valokuvaaja, insinööri Karl Granit mainitaan Victor Barsokevitschin veroisena kuvaajana, joka myöhemmin valokuvasi erityisesti Kuopion seutua. Karl Granitin varhaisen kuoleman jälkeen hänen isänsä, Kuopion kappalainen August Fredrik Granit kaupitteli kuvakopioita poikansa jäämistöstä. Polaariretkikunnan kuvia on tallessa ainakin Museoviraston ja Turun maakuntamuseon kokoelmissa sekä Kuopion museon kuva-arkistossa.

J.A. Palmén lahjoitti vuoden 1887 Kuolan tutkimusmatkallaan ottamansa kuvat Suomen Maantieteelliselle Seuralle, ja myös Kihlman lahjoitti ottamiaan kuvia seuran käyttöön. Wilhelm Ramsayn otoksia tutkimusmatkoilta on esimerkiksi Geologian tutkimuskeskuksen kokoelmissa. Oulun yliopiston kirjastossa säilytteillä olevissa Kuolan Lapin kuvissa osassa valokuvaajaksi on merkitty A.O.K., Alfred Oswald Kihlman, osassa on nimikirjaimet K.E., jotka viitannevat kuvan haltijaan, ei sen ottajaan. Tutkimusmatkojen muuta antia, kuten kasvi- ja kivinäytteitä, on Luonnontieteellisessä keskusmuseossa. Wilhelm Ramsayn matkoilla käyttämät kartat ovat puolestaan nähtävissä Saamelaismuseossa Siidassa Inarissa.

Pääkirjaston valokuvat on digitoitu ja ne on koottu verkkonäyttelyksi siten, että jokaiseen kokoelmaan liittyy oma matkakuvauksensa. Sekä Lapin polaariretkikunnan että Suuren Kuolan retkikunnan vaiheista on saatavilla paljon sekä lähdemateriaalia että tutkimuskirjallisuutta. Verkkonäyttelyn matkakuvaukset nojaavat suuresti juuri tutkimuskirjallisuuteen, vaikka alkuperäislähteitäkin on käytetty, muun muassa polaariretkikunnan kirjoittamia kuvauksia Sodankylän ajalta sekä lehtiartikkeleita. Vuoden 1889 Kuolan retkestä on Kihlmanin kirjoittamia raportteja sekä matkan kulusta että tutkimustuloksista, sekä muun muassa Finland-lehden julkaisemia matkakirjeitä. Tälle retkelle ei osallistunut Kihlmanin lisäksi muita tutkijoita.

Tiia Taipale on tehnyt suuren pohjatyön valokuvia järjestäessään sekä kirjoittaessaan valokuviin pohjautuvan kulttuuriantropologian pro seminaarityön, joka on ollut lähtökohtana ja perustana verkkonäyttelylle. Kalevi Rikkinen on kirjoittanut vuoden 1887 Suuresta Kuolan retkestä värikkään ja perusteellisen matkapäiväkirjoihin, -kirjeisiin ja kirjeenvaihtoon perustuvan matkakuvauksen, jonka ansiosta Suuri Kuolan retki on kaikkein tunnetuin 1800-luvulla Kuolaan tehdyistä tutkimusretkistä.

Verkkonäyttelyyn sisältyy tutkimusretkiin liittyvät matkapäiväkirjat, tietoja tutkimusretkien osallistujista sekä A.F. Petreliuksen kartta Kuolan niemimaasta, josta voi halutessaan seurata retkien kulkua. Kuolan niemimaan paikkakuntien nimissä on tapahtunut vaihtelua, sillä kylien sijaintipaikat ovat vaihtuneet ja samalla nimiin on voinut tulla muutoksia. Tutkijat ovat käyttäneet paikoista sekä vesistöistä eri nimiä ja hämmennystä lisää se, että niemimaalla saattaa olla samannimisiä paikkakuntia; esimerkiksi Jokonsk-niminen kylä löytyy sekä sisämaasta että rannikolta ja Kildin-nimi on sekä rannikon saarella että sisämaan kylällä ja järvellä. Petreliuksen kartan nimien kirjoitusasut eroavat hieman nykyään käytetyistä paikannimistä, mutta erot eivät ole suuria. Kylillä, vesistöillä ja tuntureilla on myös omat saamenkieliset nimensä, ja tutkimusretkien valokuvien kuvateksteissä on käytetty näitä saamenkielisiä nimiä. Vuoden 1889 Kuolan retken kuvauksesta löytyy Kihlmanin laatima pieni sanasto saamenkielisistä sanoista, jotka esiintyvät usein paikannimissä.

Sisällysluetteloon

Varhaisia kuvauksia Lapista

Lapin asukkaat sekä Kuolan niemimaa mainitaan ensimmäistä kertaa Ruijan rannikkoa pitkin Vienanjoen suulle purjehtineen viikinki Ottarin matkakertomuksessa 800-luvulla. Varhaisin varsinainen kuvaus Lapin ja Suomen oloista on ruotsalaisen piispan Olaus Magnuksen vuonna 1555 ilmestynyt historiateos Pohjoisten kansojen historia. Olaus Magnus, jota voi jossain mielessä pitää Lappiin kohdistuneiden tutkimusmatkojen pioneerina, oli tehnyt Tornionlaaksosta Pelloon asti ulottuvan matkan tarkoituksenaan kerätä aineistoa kirkon tarpeisiin. Samalla hän keskittyi tarkkaileman pohjoisen kulttuuria, ihmisiä ja luonnonoloja. Hänen teoksensa pysyi pitkään tärkeänä tiedonlähteenä pohjoisen oloista. Lappiin suuntasi myös muita oppineita miehiä, jotka kuningas Kaarle IX:n määräyksestä suorittivat maantieteellisiä mittauksia. Näiden matkojen tuloksena ilmestyi 1603 - 1611 Andreas Bureuksen laatima Lapin kartta, johon moni Lappiin myöhemmin matkannut tukeutui. Ensimmäinen pelkästä tiedonhalusta Lappiin matkannut tutkimusmatkailija oli italialainen Francesco Negri, joka matkusti Tornionjokea pitkin Tornion Lappiin asti. Vuonna 1673 upsalalainen Johannes Schefferus julkaisi Lappia ja sen asukkaita perusteellisesti kuvaavan teoksen Lapponia. Hän ei itse käynyt Lapissa, vaan käytti tiedonlähteenä Lapissa asuvien tai asuneiden virkamiesten laatimia kuvauksia.

Varsinaisen tieteellisen tutkimuksen alkamista Lapissa on vaikea tarkasti määritellä. Aluetta koskevan tutkimuksen taustalla ovat olleet erilaiset motiivit ja eri aikojen erilaiset tiedonkäsitykset, eikä ennen 1800-lukua kirjoitetuissa teoksissa useinkaan määritelty Lapin rajoja. Varhaisissa Lappia kuvanneissa kirjoituksissa, kuten Olaus Magnuksen ja Schefferuksen teoksissa, yhdistyivät historia ja maantiede sekä luonnonolojen ja kulttuurin kuvaus. Tavoitteellisempi ja järjestelmällisempi Lapin luonnon kartoitus alkoi 1700-luvulla uudenlaisen luonnontieteellisen suhtautumistavan myötä. Lappiin kohdisti 1700-luvulla luonnontieteellisen tutkimusmatkansa moni ulkomaalainen tiedemies, ja matkat lisääntyivät vuosisadan lopulla ja seuraavan alkaessa. Lapista alettiin etsiä myös taloudellista hyötyä. Lappia teki tunnetuksi muualla maailmassa etenkin ranskalainen astemittausretkikunta, joka oleskeli pohjoisessa vuosina 1726 - 37 yrittäen selvittää sitä, oliko maapallo navoiltaan litistynyt. Hyvin tunnettu Lapin kuvaus on myös Carl von Linnén matkapäiväkirja, joka ilmestyi vuonna 1732.

Sisällysluetteloon

Tieteellistä tutkimusta Suomen ja Venäjän Lapissa 1800-luvulla

Luonnontieteellinen ja maantieteellinen tutkimus voimistui ja institutionalisoitui 1800-luvulla. Myös Lapin tutkimus oli aktiivista; ulkomaalaisten tutkijoiden matkat Lappiin lisääntyivät ja myös suomalaiset tutkijat retkeilivät alueella innokkaasti. Alueen fyysinen kuvaus tarkentui. Suomessa 1800-luvulla vaikuttanut kansallisuusaate oli vaikuttimena monelle luonnon- ja kansatieteelliselle matkalle; omaa maata ja sen menneisyyttä sekä sukulaiskansoja haluttiin tutkia monipuolisesti. Myös Kuolan niemimaan tutkimista pidettiin tärkeänä, kuuluihan alue skandinaavis-suomalaiseen luonnonhistorialliseen alueeseen. Venäjän alueella tapahtuvalle tutkimustyölle oli avautunut mahdollisuus Suomen tullessa Venäjän autonomiseksi suuriruhtinaskunnaksi, ja Venäjä suhtautui myönteisesti valtakuntansa luonnontieteelliseen tutkimukseen ja kartoitukseen.

Oman maan luonnontutkimuksen edistämiseksi perustettiin Suomen ensimmäinen tieteellinen seura, Societas pro Fauna et Flora Fennica vuonna 1821. Etenkin 1800-luvun toisella puoliskolla Lapin kasvi- ja eläintieteellinen tutkimus oli hyvin aktiivista. Luonnontieteellistä tutkimusta tekivät usein henkilöt, joilla oli kyllä alan koulutusta, mutta jotka olivat päätyneet kirkollisiin tai lääketieteellisiin tehtäviin. Näin oli myös Utsjoen silloisen kirkkoherra Jakob Fellmanin kohdalla, joka tutki monipuolisesti Lapin luontoa sekä saamelaiskulttuuria. Häntä voidaan myös pitää ensimmäisenä Kuolan Lapin tutkimusmatkailijana: Fellman matkusti Kuolan niemimaalle vuonna 1829 kulkien Kantalahdesta niemen poikki Kuolan kaupunkiin. Hän luetteloi alueelta noin 400 kasvilajia ja teki muitakin tärkeitä merkintöjä alueelta, jonkin verran myös alueen sisäosista.

Fellmanin lisäksi muun muassa oululainen lääkäri Fredrik Nylander teki Kuolan Lappiin kolme kasvitieteellistä tutkimusretkeä vuosina 1842 – 1844. Kieli- ja kansatieteilijä M.A. Castrén retkeili Kuolassa vuonna 1841 käyden muun muassa Kantalahdessa ja Kuolan kaupungissa, mutta edellisten tavoin hänkään ei tunkeutunut vielä alueen sisäosiin. Seuraavina vuosina Kuolaan tehtiin joitakin pienempiä tutkimusretkiä sekä Suomesta että muualta, etenkin Venäjältä ja Norjasta. Norjalaisen J.A. Friisin vuonna 1870 julkaisema kartta Venäjän Lapista tiivisti ajan tietämyksen Kuolan niemimaasta. Niemimaan rannikko sekä reitti Kantalahdesta Kuolan kaupunkiin oli tunnettu kylineen ja luonnonkohteineen, mutta sisämaa oli lähes tutkimaton. Suuri Kuolan retki vuonna 1887 oli ensimmäinen alueen sisäosia laajasti kartoittava tutkimusretki ja se toimi alkuunpanijana useille niemimaahan kohdistuneille tutkimusretkille. Suomalaisten osuus Kuolan niemimaan tutkijoina päättyi maan itsenäistymiseen. Suomen Lapin tutkimus sai itsenäistymisen myötä uudenlaisia painotuksia ja tutkimusmatkat suuntautuivat jonkin aikaa etenkin Tarton rauhansopimuksen Suomelle antamaan Petsamoon. Muutoin aktiivinen tutkimus Suomen Lapissa jatkui monella eri alueella.

Sisällysluetteloon

Kuolan niemimaan saamelaiset 1800-luvulla

Kuolan niemimaa oli kiinnostanut maailmalla aluksi oivallisten satamapaikkojensa ansiosta, ja aluetta käsittelevä matkakirjallisuus oli keskittynyt ennemmin hyvien satama-alueiden kuvailemiseen purjehtijoita varten kuin luonnonolojen kuvailemiseen. Niemimaa oli saanut taloudellista merkittävyyttä 1500-luvulta alkaen ja kaupan myötä sinne oli kehittynyt kulkureittejä sekä satamista ensimmäisenä Arkangelin satama. Vielä 1800-luvun lopussa Pohjois-Kuola oli kuitenkin vielä syrjäistä ja harvaan asuttua erämaata, jossa eli noin 8 000 asukasta. Lähes kaikki saamelaiset asuivat maaseudulla harjoittaen pääasiassa porotaloutta ja kalastusta. Murto-osa saamelaisista asui Kuolan tai Karjalan Kemin kaupungeissa tehden palkkatyötä. Maaseudun asukkaista venäläisiä oli noin 70% ja saamelaisia 22%, loput asukkaista olivat karjalaisia, nenetsejä tai komeja. Saamelaisasutuksen alue kuului 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa Arkangelin läänissä sijaitseviin kahteen Kuolan aluekokonaisuuteen kuuluvaan hallinnolliseen alueeseen: Ponoin alueeseen ja Kolsko-Loparin alueeseen, ja niitä hallinnoitiin Kuolan kaupungista käsin.

Saamelaisyhteisöt olivat sijoittuneet melko hajalleen eri puolille niemimaata; näitä veropiiri- eli pogostayhteisöjä oli 1800-luvulla 16 - 19. Puolipaimentolaisina elävillä saamelaisilla oli yleensä vähintään kaksi asuinpaikkaa vuoden sisällä: sisämaan talvipaikka, johon kaikki pogostan perheet poroineen kokoontuivat sekä kesäpaikka perhekunnan kalavesien tai meren rannalla ja porojen kesälaidunten luona. Joillakin perheillä saattoi lisäksi olla vielä kevät- ja syyspaikat, ja asumuksia käytössä peräti viisi. Talvikylien asumukset olivat hirsisiä tupia ja talvikylissä oli tavallisesti rukoushuone. Kevät- ja syyspaikoissa asuttiin perinteisissä turvepäällysteisissä kota-asumuksissa. Saamelaisten kylät voitiin siirtää paikasta toiseen, yleensä kahden- kolmenkymmenen vuoden välein parempien pyynti- ja paimennusmaiden sekä jäkälän perässä. Tämän takia kylien nimet saattoivat vaihdella ja muuttua ja myös saamelaisasutuksen luettelo aikavälillä 1600 - 1900 muuttui joitakin kertoja. Nimien ja kyläpaikkojen vaihtumien on myöhemmin aiheuttanut vaihtelua eri tutkijoiden käyttämissä nimistöissä.

Sisällysluetteloon

Valokuvaus Suomessa 1800-luvulla

Valokuvaus – 1800-luvun uusi keksintö

Virallisena valokuvan syntymävuotena pidetään vuotta 1839, jolloin uusi valokuvausmenetelmä julkistettiin Ranskassa. Valokuvaamisella oli tosin takanaan pitkä historia, ja uutta menetelmää edelsi useita valokuvaukseen liittyviä keksintöjä. Louis Jacques Mande Daguerren keksintö oli kuitenkin mullistava, sillä se lyhensi valotusajan muutamaan kymmeneen minuuttiin, ja kuvat olivat huomattavasti aikaisempaa tarkempia. Dagerrotekniikassa hopeoitu ja kiillotettu kuparilevy kehitettiin pimeässä jodi- ja elohopeahöyryn avulla ja kiinnitettiin natriumtiosulfaatilla. Tällä tavoin aikaansaadut kuvat olivat kalliita, ja pitkän valotusajan takia kuvauskohteina olivat lähinnä maisemat.

Suomessa valokuvausta ryhdyttiin harrastamaan pian sen jälkeen, kun Turussa oli vuonna 1840 esitelty ensimmäinen dagerrotekniikalla aikaansaatu valokuva. Valokuvaajina toimivat suurimmaksi osaksi vielä ulkomaalaiset ammattilaiset, jotka kiersivät kuvaamassa paikkakunnalta toiselle. Ensimmäiset ihmisiä esittävät kuvat otettiin vaaditun suuren valomäärän takia ulkona kirkkaassa auringonvalossa, ja vasta myöhemmin tekniikan kehittyessä voitiin siirtyä sisätiloihin kuvaamaan. Pitkät valotusajat edellyttivät liikkumattomuutta, ja tämä antoi omat rajoituksensa kuvien sisällöille.

Helpon kopioinnin mahdollistava märkälevytekniikka ohitti muut tekniikat 1850-luvulla. Lasinegatiivin kollodiumkalvo herkistettiin kuvaustilanteessa, ja negatiivi kehitettiin heti kuvauksen jälkeen. Tekniikka kuitenkin rajoitti ulkokuvaamista ja vaati käyttäjältään kemian tuntemista sekä tarkkuutta. Kopiointimahdollisuus sekä halvemmat hinnat toivat valokuvien hankkimismahdollisuuden silti yhä useammille. Tutkijoista märkälevyin varustettua kameraa käyttivät Suomessa ensimmäiseksi ulkomaalaiset tutkijat. Suomalaistutkijoiden käyttöön menetelmän toi 1860-luvulla Reinhold Hausen, joka valokuvasi Suomen vanhoja kirkkoja.

Tutkijoiden välineeksi

Valokuvaaminen yksinkertaistui ratkaisevasti 1880-luvun alussa, kun käyttöön otettiin uudet tehdasvalmisteiset kuivalevyt. Suomeen tämä uusi tekniikka tuli käyttöön vuonna 1882. Kuvaajan ei tarvinnut enää kuljettaa mukanaan suurta määrää kemikaaleja ja välineitä, ja näin kuvausmatkat ulotettiin yhä kauemmaksi. Ulkona kuvaaminen yleistyi. Uudenlaisten levyjen myötä myös kamerat muuttuivat kevyemmiksi ja uusi tekniikka mahdollisti nopeampien, niin sanottujen silmänräpäyskuvien ottamisen. Kun kamerat näin muuttuivat käyttäjäystävällisemmiksi, kehittyi valokuvaamisesta pian yläluokan muotiharrastus. Myös tutkijat alkoivat hyödyntää valokuvaamista uudella tavalla.

Uuden tekniikan ansiosta valokuvaus yleistyi luonnontieteissä, ja valokuvauksesta tuli tärkeä osa retkikuntien työtä. Ensimmäisten joukossa tätä uutta keksintöä pääsi käytännössä kokeilemaan Sodankylän polaariretkikunta vuosina 1882 - 1884. Kuvaajana toimi insinööri Karl Granit, joka kuvasi pääasiassa maisemia, tutkimustyötä ja pohjoista elämää; revontulia kuvaamaan tekniikka ei ollut vielä riittävän hyvä. Matkan kuvakokoelmaan sisältyvät myös ilmeisesti Suomen vanhimmat saamelaisista otetut valokuvat. Vuoden 1887 Kuolan niemimaan tutkimusretken pääkuvaajana on pidetty harjaantunutta valokuvaajaa Wilhelm Ramsayta, mutta myös A.O. Kihlman ja J.A. Palmén opettelivat valokuvaaman retkeä varten. Valokuvaustekniikan yksinkertaistuessa tieteenharjoittajat ryhtyivätkin usein itse kuvaajiksi. Suurta Kuolan retkeä seuranneilla Kuolan niemimaan retkillä kamera oli olennainen osa retkivarustusta. Kuolan retkien valokuvia lahjoitettiin Suomen Maantieteelliselle Seuralle, jonka tavoitteena oli laajentaa valokuvakokoelmaansa edustamaan mahdollisimman hyvin Suomen luontoa, kansaa ja kulttuuria.

Sisällysluetteloon